VELKAA VELAN PÄÄLLE

​​​

16.3.2023

​​

Eduskuntavaalien lähestyessä on kiihtynyt keskustelu valtiontalouden tilasta ja nopeasti kasvaneesta valtionvelasta. Pari vuotta sitten olivat äänessä vasemmistoa edustavat uuden talouden talousajattelijat, joiden mukaan ollaan uudessa kansainvälisessä tilanteessa ja että käytännössä valtionvelan määrän kasvu ei ole suuri ongelma, kun valtionvelkaa ei ole tarkoitus maksaa koskaan pois. Korkonäkymät ovat viimeisen vuoden aikana muuttuneet merkittävästi ja uusien lainojen korot ovat aivan eri tasolla kuin 1–2 vuotta sitten. Lisäkorkoa on tullut 3–4 % uusiin lainoihin. Kun valtionvelan korot olivat vielä viime vuonna alle miljardin, nousevat korot tänä vuonna jo vajaaseen kolmeen miljardiin ja uhkaavat lähivuosina nousta jopa viiteen miljardiin, kun uusien lainojen lisäksi vanhaa lainakantaa tulee uudistettavaksi. Viisi miljardia noin 84 miljardin vuosibudjetista on 6 %:n luokkaa, kun aiempi viimevuotinen 800 miljoonaa oli noin prosentin. Kuntia ja muita julkisen sektorin toimijoita koskevat samat nousseen korkotason huolet, samoin myös yrityssektoria ja yksityisiä kansalaisia.

​

Suurin osa viime vuonna otetusta lisävelasta jouduttiin ottamaan pakon edessä koronakriisin ja Ukrainan sodan johdosta, mutta merkittävä osa eli yli 10 miljardia nykyhallituksen ottamasta 40 miljardin lisävelasta on otettu uusiin avauksiin ja sinne tänne siten, että jokainen hallituksen ongelma on hoidettu uudella lisävelalla. Minkäänlaiseen menojen priorisointiin nykyhallitus ei ole pystynyt. Vihervasemmiston talouspoliittiseen ajatteluun on jo jouduttu tottumaan, mutta kuvaavaa on, että valtionvarainministeripuolue Keskustankin eduskuntavaaliehdokkaista 37 % on vaalikonekyselyssä sitä mieltä, että hallituksen talouspolitiikka on ollut holtitonta. Suomen velkaantuneisuusastetta (yli 70 % bkt:sta) on puolusteltu EU:n keskiarvoilla, kun oikea viiteryhmä on muut Pohjoismaat, joista esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa velka-aste on 40 %:n paikkeilla. Huolestuttavinta asiassa on se, että hallituspuolueet eivät pääosin näe velkaantumistilanteessa jatkossakaan ongelmaa. Edellisen hallituksen aikana päästiin sentään jo lähelle vuosittaista tasapainoa.

​

Eduskuntavaalien jälkeisen uuden hallituksen avainkysymys on, miten Suomi saadaan taloudellisesti järkevämmälle uralle. Työllisyysasteen nostaminen nykyisestä lähemmäs 80 %:a on välttämätöntä, jotta budjettivajetta saadaan paikattua pidemmällä aikavälillä. Pelkkään talouskasvuun uskominen ei riitä eikä mitkään hokkuspokkustemput, vaan myös menopuoleen on pakko puuttua. Miten se tehdään, riippuu tulevasta hallituspohjasta. Vasemmistopuolueiden sopeutuslista menojen suhteen on lyhyt, etten sanoisi lystikäs. Työllisyysasteen nosto edellyttää todellisia toimenpiteitä sen suhteen, että työn vastaanottaminen on houkuttelevaa ja myös velvoittavaa työkuntoisille kansalaisille. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentäminen 400 päivästä on yksi varteenotettava keino. Usein verrokkimaana käytetyssä Ruotsissa kesto on 300 päivää.

​

Vasemmiston toimenpiteiden kärjessä on verojen ja kustannusten nostaminen etenkin yrittäjille ja yrityksille. Yksityinen sektori työllistää noin 1,8 miljoonaa suomalaista ja uudet työpaikat on viime vuosina syntyneet ennen kaikkea pk-yrityksiin. Näiden yritysten ja omistajayrittäjien verojen nostaminen on aivan väärä lääke budjettivajeen paikkaamiseen. Paljon puhutaan listaamattomien yritysten osingonjaon verotuksen kiristämisestä. Tässä keskustelussa unohdetaan se, että osingon verotusta tarkasteltaessa sivuutetaan joko tietämättömyydestä tai tarkoituksella se, että ennen osingonjakoa on jo maksettu 20 %:n yhteisövero. Tuijottaminen 75 %:n verovapaaseen osuuteen osingoissa on harhaanjohtavaa. Osingoissa todellinen veroaste on 26–27 %, joka vastaa suunnilleen samaa kuin 4.000 euroa kk:ssa ansaitsevan palkansaajan veroaste normaalien palkansaajan verovähennysten jälkeen.

​

Nykyinen kansainvälisesti vertailukelpoinen yhteisöverokanta ja osingonjaon suomalainen veromalli ovat johtaneet siihen, että suomalaisiin pk-yrityksiin on keskimäärin kertynyt taseeseen puskuria ja tämä on auttanut esimerkiksi koronakriisin ja Ukrainan sodan aiheuttamien häiriöiden suhteen siihen, että yritykset ovat voineet jatkaa pääosin toimintaansa normaalisti ja pitämään yllä osaltaan hyvää työllisyyttä. Vasemmiston piirissä on tehty esityksiä, että kaikki tulolajit olisivat samalla viivalla, jolloin esimerkiksi palkkatulon päälle maksettavan osingon marginaaliverokanta nousisi 50–60 prosenttiin. Kuinka kukaan voi kuvitella, että sen jälkeen yrittäjät ottaisivat riskiä investoidakseen ja työllistääkseen muita, kun samaan aikaan laittavat omaa omaisuuttaan investointien ja käyttöpääoman vakuudeksi ja takaavat yrityslainoja.

​

Yksi tärkeä verokeskustelun kohde ovat myös palkansaajien ja eläkeläisten veroasteet. Veronmaksajain Keskusliiton kattavan vertailun (mukana 17 verrokkimaata Euroopasta ja muualta) mukaan Suomen tuloveroaste on pienituloisilla keskimääräistä, kiristyy keskituloisilla jo selvästi yli keskiarvon ja on hyvätuloisilla aivan vertailun kireimpiä. Vaatimus tuloverotuksen keventämisestä kaikilla tulotasoilla on oikeutettu. Suomi elää työnteosta ja osaamisesta. Voimakas verotuksen progressio nostaa työn hintaa ja syö sitä kautta selvästi maamme kilpailukykyä.

​​

​​